Koululiikunnan vihaajasta himoliikkujaksi

Tämä on tarina siitä, miten minusta – koululiikuntatuntien armottomasta vihaajasta – syntyi vuosien saatossa liikunnan rakastaja, jopa himoliikkuja. Tarina siitä, miten löysin liikunnan ilon useiden, lannistavien vuosien ja kipeiden kokemusten jälkeen.

Ala- ja yläasteella minä vihasin koululiikuntaa. Ihan oikeasti vihasin. Tykkäsin pelailla isäni kanssa jalkapalloa omalla pihalla, suunnistaa sekä harrastaa monenlaista tanssia, mutta koululiikuntaa minä vihasin. En oikeastaan muista, oliko asia aina ollut niin, vai milloin se sai alkunsa – muistan kuitenkin, että alakouluiässä jännitin usein liikuntatunteja niin paljon, että pääni tai vatsani olivat useita päiviä niin kipeitä, etten voinut lähteä kouluun laisinkaan. Kaikista pahimpia painajaisia minulle olivat etenkin koulu-uinti sekä telinevoimistelutunnit, mutta myös lähes kaikki pallolajit saivat minut paniikkiin.

Mistä kammoni oikein johtui? En koskaan kokenut liikuntatunneilla suoraa syrjimistä tai kiusaamista, joten negatiiviset kokemukseni eivät johtuneet siitä. Myöskään liikunnanopettajani eivät olleet kamalia tai epäreiluja tyyppejä, vaan itse asiassa ihan mukavia ja kannustavia naisia. Luulen, että vihasin koululiikuntaa sen kilpailuhenkisyyden vuoksi. Inhoan kilpailemista, enkä ole luonteeltani lainkaan kilpailuhenkinen, tänäkään päivänä. Mutta kilpailua liikuntatunnit itse asiassa olivat – kilpailua siitä, kuka tekee eniten maaleja tai pisteitä, kuka valitsee kenetkin joukkueeseensa nimenhuudossa, kuka tekee parhaan suorituksen tai kuka nopeimman juoksuajan. Ehkä vihasin liikuntatunneilla kilpailemista siksikin, koska en ollut missään lajissa tai suorituksessa se kaikista paras: pallojen kanssa olin huono ja kuntotesteissä keskivertainen. En tietenkään ollut koskaan kärkipäässä nimenhuudossakaan. Ainoastaan tanssimista rakastin, ja tanssitunneilla olinkin mielestäni hyvä.

Hyvin harva varmasti tietää, että vihasin koululiikuntaa niin paljon. Piilotin paljon negatiivisia tunteita positiivisuuden taakse, sillä tiesin, että liikunnasta saa hyvän numeron, jos jaksaa edes yrittää. Yläasteella petrasin paljonkin, ja yritin opetella positiivisen asenteen kautta myös löytämään sellaisia lajeja, joista koululiikunnassa pitäisin. Yläasteella liikunnasta sain numeroksi aina kahdeksikon. Se harmitti minua silloin paljonkin, ja ajattelin, että numero kuvastaa minua liikkujana: ihan hyvä, mutta ei loistavakaan. Minun mielestäni numero oli epäreilu, sillä ajattelin tuolloin, että olin yrittänyt tunneilla enemmän kuin kasin arvoisesti. Koin, että huonot fyysiset suoritukseni ja taitoni vaikuttivat numeroon, vaikka niiden ei olisi pitänyt. Oliko se sitten niin, sitä en tiedä, mutta nykyään koen liikunnan numeroni olleen todella hyvä siihen nähden, että enhän minä oikeasti pitänyt liikunnasta lainkaan.

Ysiluokan loppupuolella ja lukion alkaessa minä heräsin. Halusin aloittaa liikunnan harrastamisen oma-aloitteisesti. Tiesin, että negatiivinen suhtautuminen liikuntaan tai huonot koululiikuntakokemukset saattaisivat pidemmän päälle johtaa siihen, että en koskaan löytäisi liikunnan iloa. Että jäisin sohvalle koko elämäkseni. Se ei käynyt päinsä, ja ensimmäiseksi lähdin lenkille. Säännöllisen lenkkeilyn jälkeen aloin jumpata kotona: katsoin videoita YouTubesta ja keksin erilaisia kotitreenejä itse. Lopulta uskaltauduin myös kuntosalille silloisen poikaystäväni opastuksella. Kuntosalille uskaltautuminen oli minulle oikeasti kova paikka ja pelotti hirveästi! Muistan miettineeni monta kuukautta, uskallanko minä, epäurheilullinen koululiikunnan vihaaja, astua jalallanikaan kuntosalin puolelle. Se tuntuu näin jälkikäteen ihan naurettavalta.

 Oma-aloitteisen liikunnan tuomien hyvien kokemusten kautta löysin liikunnan iloa myös lukion koululiikuntatunneilta, eivätkä tunnit enää olleet viikon kamalimpia juttuja. Lukiossa liikuntaryhmämme oli todella mukava ja kannustava, ja saimme vaikuttaa liikuntatuntien sisältöön aika paljonkin. Ilmoittauduin muistaakseni jopa ylimääräisille liikunnan kursseille, sillä liikuntakärpänen oli puraissut minua ihan kunnolla. Näiltä kursseilta onkin jäänyt yhdet parhaista lukiomuistoista!

Ja siinä se sitten oli. Pikkuhiljaa opin rakastamaan liikuntaa. Lisäsin liikuntaa hiljalleen osaksi arkeani, kunnes tajusin harrastavani sitä jossain muodossa ihan joka päivä. Nykyään liikunta on minulle henkireikä, lääke, rakas harrastus, päivien piristäjä ja ennen kaikkea hyvän olon tuoja. Kun pää on jumissa ihmissuhdesotkuista, suruista, työ- tai opiskelukuormasta tai ihan mistä arkisesta tahansa, löydän itseni juoksemasta ajatuksiani selviksi. Kun suututtaa, käyn karistamassa ajatukset hartioilta kunnon kuntosalitreenillä.

Tämä tarinani ei ole lainkaan ainutlaatuinen – todella moni on vihannut lapsuudessaan ja nuoruudessaan koululiikuntaa, ja joutunut kokemaan liikuntatunneilla vielä pahempia kokemuksia kuin minä. Monia on kiusattu, syrjitty ja monet on valittu aina viimeisenä joukkueeseen nimenhuudossa. Liikunnanopettajat ovat olleet epäreiluja tai jopa toimineet lainvastaisesti monella eri tapaa. Vaikka kokemukseni eivät ole traumaattisia, ovat ne silti tärkeitä. Tästä aiheesta on ollut ihanaa ja puhdistavaa kirjoittaa.

Tarinassani on kuitenkin opetus. Olen ikävistä kokemuksistani huolimatta löytänyt pitkän ajan kuluessa liikunnan ilon. Se on vaatinut paljon työtä, itkua ja uskaltamista, mutta ilo liikkumiseen on löytynyt. En edelleenkään koe olevani hyvä liikunnassa, enkä pärjää esimerkiksi pallolajeissa ollenkaan. Nykyäänkin negatiiviset tunteet nousevat pintaan joukkue- ja pallolajeissa – usein saattaa jopa itkettää. Olen kuitenkin löytänyt ne lajit, joissa olen tosi hyvä, ja joista ennen kaikkea nautin.

Minun lajeikseni muodostuivat kuntosali, juoksu, tanssiminen, toiminnalliset treenit sekä ryhmäliikuntatunnit. Kaikki näistä ovat yksilölajeja, mutta ei minun tarvitsekaan oppia rakastamaan kaikkea liikuntaa. Se, että olen oppinut jo tämän verran, on aivan ihanaa!

Terveydellä,

Saara

Tarvitseeko liikunnan olla kallista?

Upouudet lenkkarit, sukset, monot ja sauvat, viimeisen muodin mukaiset treenivaatteet, salijäsenyys, oma personal trainer, maastopyörä, sykemittari, aktiviisuusranneke ja sulkapallomaila. Urheiluun ja liikkumiseen saa upotettua rahaa – ja paljon. Mutta onko asian pakko olla niin? Voisiko liikkuminen olla edullista?

Tänään kirjoitan siitä, miten liikunnan ei tarvitse välttämättä maksaa yhtään mitään. Liikunta ja siihen liittyvät terveyshyödyt ovat jokaiselle kuuluvia oikeuksia, joita ei pitäisi ottaa keneltäkään pois sosioekonomisten tekijöiden, kuten rahan tai yhteiskunnallisen aseman vuoksi.  Todella harmillista on, että esimerkiksi osa lapsista ei pysty harrastamaan liikuntaa tai haluaamansa lajia perheen huonon rahatilanteen takia. Tähän yhteiskunnan epäkohtaan on puututtava tulevaisuudessa yhä laajemmin, ja se on aihe, josta haluan myös kirjoittaa myöhemmin. Tänään kirjoitan kuitenkin enemmänkin siitä, miten rahatilanteen tai varojen vähyyden ei saisi antaa äityä tekosyyksi liikunnan harrastamattomuudelle. Ajattelen niin, että jokaisella on mahdollisuus harrastaa liikuntaa, oli budjetti miten pieni tahansa. Tarvitaan vain hieman kekseliäisyyttä!

Postauksen kuvina toimii eilen maahan sataneen takatalven innoittamana (lue: lannistamana) kuvia ihanista talviurheiluhetkistä ystävieni kanssa.

Liikunnan harrastamiselle on aina syynsä, kuten myös sille, miksi liikuntaa ei harrasteta. Raha on monelle yksi näistä syistä – joillakin hätä on todellinen, joillekin raha on vain tekosyy. Raha ei kuitenkaan saisi olla sellainen. Liikunnan harrastamisen ei tarvitse olla kallista välineurheilua, eikä se edellytä keneltäkään uusimpia ja hienompia varusteita, treenivaatteita, älykelloja tai salijäsenyyksiä. Esimerkiksi yhdet hyvät kengät sopivat moneen eri lajiin: niin salille, liikuntatunneille tai ulos lenkkipoluille. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse: luistimia, suksia, frisbeegolfkiekkoja tai vaikkapa erilaisia mailoja saa lainattua urheilukeskuksista ja nykyään jopa ilmaiseksi paikallisista kirjastoista. Kaverilta lainaaminen ja kirpputorit kannattaa myös urheiluvälineiden hankinnassa pitää mielessä – kaiken ei tarvitse aina olla upouutta.

Kalliille kuntosalijäsenyyksille, personal trainereille tai urheiluvälineiden hankkimiselle on myös tarjolla paljon muita vaihtoehtoja. Yksityisten kuntosaliketjujen rinnalla useat kaupungit tarjoavat kuntosaleja ja uimahalleja asukkaiden käyttöön todella edulliseen kuukausihintaan. Kotikunnassani Sonkajärvellä kuntosalijäsenyys maksoi 30 euroa vuodessa. Siis vuodessa! Kaupungin palveluiden lisäksi esimerkiksi Kuopiosta löytyy edullisia liikuntapalveluita erikseen korkeakouluopiskelijoille. Lisäksi kansalaisopistot tarjoavat erilaisia liikuntatunteja ja harrastusryhmiä todella edulliseen hintaan, ja harrastusmuotoja löytyy opistoista laidasta laitaan. Kannattaa siis ehdottomasti tutustua yksityisten palveluntarjoajien lisäksi myös oman kaupungin monipuolisiin antimiin!

Myös luonnossa liikkuminen on ilmaista ja kävelyyn tai juoksemiseen tarvitsee vain sopivat kengät. Kävelystä tai juoksusta saa monipuolista ja vaihtelevaa muuttelemalla matkan pituutta, juoksunopeutta tai tekemällä vaikka intervalliharjoituksia. Myös sosiaalinen media on pullollaan erilaisia treeni- ja kotitreenivinkkejä, joiden toteuttamiseen ei tarvitse mitään välineitä – pelkästään oman kehon painon. Erityisesti YouTubesta ja Instagramista löyty valtavasti erilaisia, ilmaisia treenivideoita!

Mielestäni myös omien varojen priorisointi on tärkeää. Jos käytössä on niukasti rahaa, on priorisoitava, mihin rahansa käyttää. Jos jokin tietty liikuntamuoto on sinulle tärkeä, on hyvä miettiä, mitä omista kuluista voisi jättää pois, että kyseistä lajia olisi taloudellisesti mahdollista harrastaa. Itse olen priorisoinut opiskelijabudjettini niin, että voin käydä sellaisella kuntosalilla, jolla viihdyn ja joka antaa minulle motivaatiota liikkumiseen. Kuntosali maksaa hieman enemmän, mutta käytän sen sijaan vähemmän rahaa esimerkiksi ulkona käymiseen tai vaatteisiin.

Omat varansa kannattaa priorisoida kohti sitä liikuntamuotoa, josta oikeasti nauttii. Miksi maksaa maltaita kuntosalijäsenyydestä, jos salilla käy vain kerran kuukaudessa?

Terveydellä,

Saara