Koululiikunnan vihaajasta himoliikkujaksi

Tämä on tarina siitä, miten minusta – koululiikuntatuntien armottomasta vihaajasta – syntyi vuosien saatossa liikunnan rakastaja, jopa himoliikkuja. Tarina siitä, miten löysin liikunnan ilon useiden, lannistavien vuosien ja kipeiden kokemusten jälkeen.

Ala- ja yläasteella minä vihasin koululiikuntaa. Ihan oikeasti vihasin. Tykkäsin pelailla isäni kanssa jalkapalloa omalla pihalla, suunnistaa sekä harrastaa monenlaista tanssia, mutta koululiikuntaa minä vihasin. En oikeastaan muista, oliko asia aina ollut niin, vai milloin se sai alkunsa – muistan kuitenkin, että alakouluiässä jännitin usein liikuntatunteja niin paljon, että pääni tai vatsani olivat useita päiviä niin kipeitä, etten voinut lähteä kouluun laisinkaan. Kaikista pahimpia painajaisia minulle olivat etenkin koulu-uinti sekä telinevoimistelutunnit, mutta myös lähes kaikki pallolajit saivat minut paniikkiin.

Mistä kammoni oikein johtui? En koskaan kokenut liikuntatunneilla suoraa syrjimistä tai kiusaamista, joten negatiiviset kokemukseni eivät johtuneet siitä. Myöskään liikunnanopettajani eivät olleet kamalia tai epäreiluja tyyppejä, vaan itse asiassa ihan mukavia ja kannustavia naisia. Luulen, että vihasin koululiikuntaa sen kilpailuhenkisyyden vuoksi. Inhoan kilpailemista, enkä ole luonteeltani lainkaan kilpailuhenkinen, tänäkään päivänä. Mutta kilpailua liikuntatunnit itse asiassa olivat – kilpailua siitä, kuka tekee eniten maaleja tai pisteitä, kuka valitsee kenetkin joukkueeseensa nimenhuudossa, kuka tekee parhaan suorituksen tai kuka nopeimman juoksuajan. Ehkä vihasin liikuntatunneilla kilpailemista siksikin, koska en ollut missään lajissa tai suorituksessa se kaikista paras: pallojen kanssa olin huono ja kuntotesteissä keskivertainen. En tietenkään ollut koskaan kärkipäässä nimenhuudossakaan. Ainoastaan tanssimista rakastin, ja tanssitunneilla olinkin mielestäni hyvä.

Hyvin harva varmasti tietää, että vihasin koululiikuntaa niin paljon. Piilotin paljon negatiivisia tunteita positiivisuuden taakse, sillä tiesin, että liikunnasta saa hyvän numeron, jos jaksaa edes yrittää. Yläasteella petrasin paljonkin, ja yritin opetella positiivisen asenteen kautta myös löytämään sellaisia lajeja, joista koululiikunnassa pitäisin. Yläasteella liikunnasta sain numeroksi aina kahdeksikon. Se harmitti minua silloin paljonkin, ja ajattelin, että numero kuvastaa minua liikkujana: ihan hyvä, mutta ei loistavakaan. Minun mielestäni numero oli epäreilu, sillä ajattelin tuolloin, että olin yrittänyt tunneilla enemmän kuin kasin arvoisesti. Koin, että huonot fyysiset suoritukseni ja taitoni vaikuttivat numeroon, vaikka niiden ei olisi pitänyt. Oliko se sitten niin, sitä en tiedä, mutta nykyään koen liikunnan numeroni olleen todella hyvä siihen nähden, että enhän minä oikeasti pitänyt liikunnasta lainkaan.

Ysiluokan loppupuolella ja lukion alkaessa minä heräsin. Halusin aloittaa liikunnan harrastamisen oma-aloitteisesti. Tiesin, että negatiivinen suhtautuminen liikuntaan tai huonot koululiikuntakokemukset saattaisivat pidemmän päälle johtaa siihen, että en koskaan löytäisi liikunnan iloa. Että jäisin sohvalle koko elämäkseni. Se ei käynyt päinsä, ja ensimmäiseksi lähdin lenkille. Säännöllisen lenkkeilyn jälkeen aloin jumpata kotona: katsoin videoita YouTubesta ja keksin erilaisia kotitreenejä itse. Lopulta uskaltauduin myös kuntosalille silloisen poikaystäväni opastuksella. Kuntosalille uskaltautuminen oli minulle oikeasti kova paikka ja pelotti hirveästi! Muistan miettineeni monta kuukautta, uskallanko minä, epäurheilullinen koululiikunnan vihaaja, astua jalallanikaan kuntosalin puolelle. Se tuntuu näin jälkikäteen ihan naurettavalta.

 Oma-aloitteisen liikunnan tuomien hyvien kokemusten kautta löysin liikunnan iloa myös lukion koululiikuntatunneilta, eivätkä tunnit enää olleet viikon kamalimpia juttuja. Lukiossa liikuntaryhmämme oli todella mukava ja kannustava, ja saimme vaikuttaa liikuntatuntien sisältöön aika paljonkin. Ilmoittauduin muistaakseni jopa ylimääräisille liikunnan kursseille, sillä liikuntakärpänen oli puraissut minua ihan kunnolla. Näiltä kursseilta onkin jäänyt yhdet parhaista lukiomuistoista!

Ja siinä se sitten oli. Pikkuhiljaa opin rakastamaan liikuntaa. Lisäsin liikuntaa hiljalleen osaksi arkeani, kunnes tajusin harrastavani sitä jossain muodossa ihan joka päivä. Nykyään liikunta on minulle henkireikä, lääke, rakas harrastus, päivien piristäjä ja ennen kaikkea hyvän olon tuoja. Kun pää on jumissa ihmissuhdesotkuista, suruista, työ- tai opiskelukuormasta tai ihan mistä arkisesta tahansa, löydän itseni juoksemasta ajatuksiani selviksi. Kun suututtaa, käyn karistamassa ajatukset hartioilta kunnon kuntosalitreenillä.

Tämä tarinani ei ole lainkaan ainutlaatuinen – todella moni on vihannut lapsuudessaan ja nuoruudessaan koululiikuntaa, ja joutunut kokemaan liikuntatunneilla vielä pahempia kokemuksia kuin minä. Monia on kiusattu, syrjitty ja monet on valittu aina viimeisenä joukkueeseen nimenhuudossa. Liikunnanopettajat ovat olleet epäreiluja tai jopa toimineet lainvastaisesti monella eri tapaa. Vaikka kokemukseni eivät ole traumaattisia, ovat ne silti tärkeitä. Tästä aiheesta on ollut ihanaa ja puhdistavaa kirjoittaa.

Tarinassani on kuitenkin opetus. Olen ikävistä kokemuksistani huolimatta löytänyt pitkän ajan kuluessa liikunnan ilon. Se on vaatinut paljon työtä, itkua ja uskaltamista, mutta ilo liikkumiseen on löytynyt. En edelleenkään koe olevani hyvä liikunnassa, enkä pärjää esimerkiksi pallolajeissa ollenkaan. Nykyäänkin negatiiviset tunteet nousevat pintaan joukkue- ja pallolajeissa – usein saattaa jopa itkettää. Olen kuitenkin löytänyt ne lajit, joissa olen tosi hyvä, ja joista ennen kaikkea nautin.

Minun lajeikseni muodostuivat kuntosali, juoksu, tanssiminen, toiminnalliset treenit sekä ryhmäliikuntatunnit. Kaikki näistä ovat yksilölajeja, mutta ei minun tarvitsekaan oppia rakastamaan kaikkea liikuntaa. Se, että olen oppinut jo tämän verran, on aivan ihanaa!

Terveydellä,

Saara

Unelmointi on terveellistä

Minulla on unelmia. Paljonkin. Jotkut niistä ovat suuruudenhulluja, toiset taas realistisempia. Minä unelmoin omannäköisestäni urasta, koko kesän kestävästä reilimatkasta sekä siitä, että osaisin joku päivä tanssia maailman parhaiten ja vetää kymmenen leukaa. Unelmoin pitkästä ja onnellisesta elämästä ja siitä, että voisin tehdä mahdollisimman paljon ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Minä unelmoin Oulun Isokadun vaaleanpunaisesta kattohuoneistosta ja asioista, joita en uskalla tähän edes kirjoittaa. Minä unelmoin, koska se on terveellistä ja rohkeaa!

Aina minä en ole osannut unelmoida. Aiemmin luotin siihen, että elämä kantaa ja tuo eteen vain niitä asioita, joita eteen kuuluukin tulla. Hiljattain olen kuitenkin tajunnut unelmien etsimisen ja niiden tiedostamisen valtavan voiman. Kuinka suuri merkitys unelmilla onkaan oman elämän suunnalle! Enää en halua vain ajelehtia, vaan antaa myös itseni ohjata laivaa. Unelmointi on tärkeää. Unelmointi on rohkeaa! Unelmat ovat asioita, jotka täytyy rohkeasti uskaltaa tunnustaa itselleen. Tunnustaa, että tässä on edessäni nyt asia, jota oikeasti elämältäni haluan.

Unelmat tosin eivät aina tule itsestään. Välillä niitä täytyy etsiä.

Unelmien etsimisen voi aloittaa vaikkapa kokoamalla unelmakartan. Itse olen pyrkinyt tekemään unelmakartan noin puolen vuoden välein. Unelmakartta tehdään selailemalla lehtiä intuitiivisesti ja leikkaamalla kaikki oman huomion kiinnittävät ja omia tavoitteita kuvaavat kuvat niistä irti. Lopulta kuvat sommitellaan ja liimataan isolle paperille. Kartta laitetaan näkyvälle paikalle (itse säilytän sitä vaatekaappini ovessa), josta sen näkee joka päivä.

Miten leikattu ja liimattu paperi voi muka saada unelmat löytymään ja toteutumaan? En tiedä, mutta puolen vuoden jälkeen olen aina huomannut muutaman paperilla olleen unelman toteutuneen. Kun omat tavoitteet ja villeimmät unelmat näkee konkreettisesti paperilla joka päivä, alkaa niitä tavoittelemaan ihan huomaamattaan. Unelmakartta on saanut minut takaisin rakkaan tanssiharrastukseni pariin, opiskelemaan haluamaani alaa, tiedostamaan unelmiani ja tavoitteitani sekä esimerkiksi elämään ympäristöystävällisemmin.

Muina unelmoinnin apuvälineinä olen käyttänyt kovin arkisia aseita: muistivihkoa ja kynää. Olen kirjannut ylös tavoitteen tai unelman ja sen alle niin monta tavoitteen toteuttamiskeinoa, kun vain olen keksinyt. Keksityt keinot voivat olla kuinka typeriä tai villejä tahansa, sillä niiden joukossa on aina muutama hyvä ehdotus. Unelmia ja keinoja niiden saavuttamiseksi voi kirjoittaa ylös vaikka satoja, milloin ja missä tahansa.

Ihminen uskaltaa unelmoida silloin, kun kaikki on elämässä mallillaan ja ihmisen perustarpeet ovat tyydytetty. Aina ei tarvitse jaksaa unelmoida, sillä välillä elämässä täytyy vain selviytyä. Toki unelmat voivat olla tärkeitä toivon kipinöitä myös elämän vaikeissa tilanteissa. Itse koen, että unelmointi on myös terveellistä, etenkin mielelle.

Omien unelmien etsimisellä ja niiden tiedostamisella on valtava voima. Uskalla siis rohkeasti!

Unelmoiden ja terveydellä,

Saara

Kehonhuollon aika

Viime vuosina vallinneen fitnessbuumin tai -trendin sijaan mediassa puhutaan nyt aivan toisesta ääripäästä – armollisuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Armollisuus itseä kohtaan on monella tavalla hyvä asia ja siitä puhuminen lisää varmasti keskittymistä omaan hyvinvointiin. Armollisuus ja ajatus kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista vähentää suorittamisen tarvetta. On myös ihanaa, että todella ulkonäkökeskeisen fitnessbuumin tilalle on noussut jotain inhimillisempää. Armollisuus ei ole kuitenkaan tekosyy esimerkiksi liikunnan harrastamisen välttelemiselle. Päinvastoin – se voi kannustaa esimerkiksi kehonhuoltoon treenaamisen ohella.

Omaan elämääni armollisuuden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ajatukset ovat tulleet juurikin kehon huoltamisen kautta. Kiireisen ja välillä stressaavankin elämäntyylin keskellä olen tarvinnut hetkiä pysähtymiselle ja rauhoittumiselle. Kehonhuollosta onkin tullut toimiva keino lievittää niin kehon kuin mielenkin stressiä. Etenkin nyt alkuvuoden ajan olen yrittänyt mahduttaa kehonhuollolle yhä enemmän aikaa kalenteriini.

Tässä postauksessa jaan muutaman lempparivinkkini kehonhuoltoon! Ajan saatossa, vähän kaikkea kokeiltuani, olen löytänyt ne jutut, jotka toimivat minulle ja tuovat eniten hyvinvointia arkeeni. Kehoa huoltavat lempparijuttuni ovat:

Venyttely. Olen ottanut tavoitteekseni venytellä jokaisen treenin päätteeksi. Pieni hetki rauhoittumiselle ja venyttelemiselle joka päivä on osoittautunut toimivaksi kehonhuoltomenetelmäksi.

Jooga. Minulle vielä verraten uusi tuttavuus, joka on vienyt mukanaan välittömästi! Sydämeni on etenkin vienyt yin jooga, joka on todella rauhallinen ja rentouttava joogaharjoitus. Joogatunti on minulle täydellisen pysähtymisen paikka – tunnilla unohtuu ihan kaikki muu. Yin joogassa käyn kuntosalillani, eli se sisältyy sopivasti kuntosalin kuukausimaksuun.

Kehonhuoltovälineet. Erilaiset kehonhuoltovälineet ovat melko edullinen ja tehokas keino huoltaa jumissa olevaa kehoa. Markkinoilta löytyy kaikenlaista, mutta yllä olevan kuvan kaksikosta, hierontarullasta ja yin joogassakin käytettävästä joogatiilestä, on tullut itselleni se toimivin. Kannattaa tsekata myös kuntosalin välinevalikoima, usein välineitä ei tarvitse ostaa edes kotiin!

Nesteytys, ravinto, lepo ja terveelliset elämäntavat. Tärkeimmät kehoa huoltavat jutut ovat niitä, joita ei tule edes ajatelleeksi. On tärkeää pitää huolta riittävästä nesteytyksestä, terveellisestä ravinnosta sekä ennen kaikkea riittävästä levon ja unen määrästä. Terve keho ei luontaisesti tarvitse niin paljon huoltamista, kuin stressaantunut tai ylikuormittunut sellainen.

Nyt kannustankin sinua antamaan aikaa kehosi huoltamiselle. Muista pysähtyä silloin, kun se on tarpeen. Ennen kaikkea kehonhuollon kautta voi löytyä tärkeä väylä käsitellä arjen stressiä!

Terveydellä, Saara

Urheilugaala – ja miten minä päädyin sinne?

Sain perjantaina kunnian osallistua ihastuttavaan Pohjois-Savon Urheilugaalaan. Ilta oli mieleenpainuva ja ennen kaikkea hurmaava arjen piristys. Mutta – minä vähän huijasin. Tämä postaus ei todellakaan käsittele Urheilugaalan juhlaedustustani, vaan sitä, miten joukkuelajien inhoajasta tuli Urheilugaalaan kelpuutettava urheiluseuran työntekijä. Tämä postaus kertoo epämukavuusalueista.

Olen ihminen, joka ei ole koskaan kuulunut mihinkään urheiluseuraan tai harrastanut mitään joukkuelajia. Koko lapsuuteni koululiikuntatunnit vietin epämukavuusalueellani ja urheilusta löysin iloa vain pihaleikeissä perheen tai ystävieni kanssa. Lapsena tanssimisesta kehkeytyi minulle tärkein liikunnan harrastamisen muoto (edelleenkin kovin tärkeä!), mutta muuten urheilijaa tai liikkujaa minusta ei saanut tekemälläkään. Asia on ajan myötä kääntynyt päälaelleen, mutta se onkin tarina toiselle kertaa.

Viime syksynä hyppäsin epämukavuusalueelleni, sillä sain opintoihini liittyvän harjoittelupaikan lentopalloseura Savo Volleysta. Harjoittelun tarkoituksena oli kehittää urheiluseuran toimintaa terveyttä edistävämmäksi ja siten tehdä harjoittelujaksostani sellainen, että se antaisi mahdollisimman paljon niin minulle itselleni kuin urheiluseurallekin. Minua jännitti, pelotti ja epäilytti. Miten lentopalloseura voi haluta minut, tuskin lentopalloa hipaisseenkaan opiskelijan, kehittämään omaa toimintaansa? Päätin kuitenkin kokeilla. En minä siinä olisi mitään hävinnytkään.

Harjoittelun päätehtävänäni organisoin Savo Volleylle koulukiertueen, jolla kiersimme Savo Volleyn kotipelipaikkakuntien alakouluissa levittämässä liikunnan ja lentopallon ilosanomaa. Koulukiertueen aikana tulivat tutuksi niin Savo Volleyn pelaajat kuin henkilökuntakin ja vähitellen oma epäilykseni ja jännitykseni hälveni kuin itsestään. Onnistumisten myötä kasvoi myös itseluottamus. Kun vähitellen pääsin upottamaan käteni muuhunkin urheiluseuran toimintaan, alkoi epämukavuusalue muovautua entistä mukavammaksi. Heräsi ajatus, että minä riitänkin – ja olen jopa hyvä siinä, mitä teen.

Harjoittelupaikka muuttui syksyn päätteeksi työpaikaksi, enkä voisi olla onnellisempi itseni voittamisesta. Olen oppinut vähätellen ajattelemaan, että ehkä oma erilainen taustani voi jopa rikastuttaa urheiluseuran toimintaa. Terveyttä edistävä matkamme on vasta alkanut.

Urheilugaala oli itselleni kovin tärkeä merkkipaalu, ikään kuin merkki siitä, mihin olen omilla taidoillani yltänytkään.  Olen urheiluseuramatkani aikana oppinut valtavasti – niin seuran toiminnasta, lentopallosta kuin urheiluseuran merkityksestäkin. Opittavaa on yhä valtavasti. Hiljalleen olen oppinut sisäistämään myös sen, että urheiluseuratyö on seurassa työskenteleville ihmisille elämäntapa, ei siis työ ollenkaan.

Muistakaa, että epämukavuusalueet ovat yleensä niitä, jotka kehittävät, virkistävät ja muuttavat elämän suuntaa positiivisesti. Jos siis epäilet, lopeta.

Terveydellä, Saara