Paremman arjen resepti

Kaksi viikkoa sitten olin työmatkalla Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) avausseminaarissa Tampereella. Reissu oli antoisa, verkostoiva ja ennen kaikkea täynnä hyviä puheenvuoroja. Kaikista päällimmäisenä mieleen jäi SYL:n hallituksen puheenjohtajan Tapio Hautamäen aloituspuheenvuoro. Hautamäki puhui tuleville ylioppilaskuntien hallitustoimijoille sanoen: ”Elä tämä vuosi niin, että haluaisit elää sen aina uudelleen.” Tällä hän tarkoitti sitä, että tulevasta vuodesta saisi varmasti enemmän irti, jos malttaa mielensä ja ottaa vain sen verran tehtäviä itselleen, ettei pala loppuun.

Tuo puheenvuoro pysäytti itsenikin. Olenko todella elänyt viime ajat niin, että eläisin ne mielelläni uudelleen? Täysin rehellinen vastaus olisi ehkä ei. Olen ehdottomasti kuormittanut itseäni liikaa, eikä niihin tunteisiin olisi mukava palata. Siksi istahdinkin alas kirjoittamaan aiheesta. Minä, kuten varmasti ihan jokainen, haluan nauttia jokaisesta elämäni vuodesta siten, että haluaisin elää ne kaikki uudelleen. Tänään puhutaan siis tärkeämpääkin tärkeästä arjesta!

ARKI ❤

Aloin miettiä arjen todella tärkeää merkitystä elämällemme. Me elämme tavallista arkea ihan joka päivä: sitä, johon kuuluu opinnot tai työ, aikaiset herätykset ja ehkä väsyneet illat. Kiire ja stressi. Mutta arkeen kuuluu myös valtavasti hyviä hetkiä: ystäviä ja läheisiä, mukavia puhelinsoittoja, nopeasti vaihdettuja hymyjä, maistuvia kahvikupposia. Pieniä hetkiä! Arjen ei tarvitse olla sen kummempaa, mutta on kuitenkin tärkeää, että arki olisi pääosin onnellista. Suurin osa elämästämme nimittäin on vain sitä ihan tavallista arkea. 

Jos kaikki sitten menisi kuin hulluissa unelmissamme, millaista täydellinen arki olisi? Entä mitä arkeen ei kuuluisi lainkaan? Minun arkeni olisi ainakin rennompaa. Vapaa-aikaa ja aikaa luovuudelle olisi ehdottomasti enemmän ja stressiä ei juuri lainkaan. Olisi ennen kaikkea paljon enemmän aikaa ystäville ja perheelle. Olisi vähemmän turhaa murehtimista ja huolehtimista. Olisi enemmän spontaaneja suunnitelmia ja matkustelua. Ei olisi ehkä säännöllistä työaikaa, vaan rentoa ja spontaania elämistä.

Voisiko elämä sitten olla näiden unelmien mukaista? Varmaankin kyllä, tai ainakin jotain sinnepäin. Unelmien ja ajatusten ei tarvitse olla vain ajatuksia, vaan asioille voi aina tehdä jotakin, edes ihan vähän.  Itse olen tehnyt arjesta mukavampaa esimerkiksi neuvottelemalla työni siten, että saan tehdä joka perjantai töitä kotoa käsin. Olen myös päättänyt sopia tai varata jokaiselle viikolle jotakin odottamisen arvoista ja mukavaa: esimerkiksi avantouintitreffit, leffaillan, sushi-illallisen, kahvihetken tai maratonpuhelun ystävän kanssa. Parannettavan varaakin löytyy: Haluaisin oppia hallitsemaan stressiä paremmin ja murehtimaan vähemmän.

MUN VINKIT PAREMPAAN ARKEEN:

  1. Huolehdi arjen perusteista ja terveellisistä elintavoista, eli riittävästä levosta, terveellisestä ravinnosta ja monipuolisesta liikunnasta. Liikunnan pitäisi ehdottomasti olla sellaista, joka tuottaa hyvää mieltä ja onnea, eikä mitään väkisin vääntämistä! Terveelliset elintavat antavat vahvan perustan energiselle arjelle. Muista myös nukkua, oikeasti.
  2. Sovi jokaiselle viikolle joku mukava meno, tai joku asia, jota odottaa. Toiset taas nauttivat siitä, että heillä on jotain isompaa odotettavaa – vaikka tulevaisuudessa häämöttävä ulkomaanmatka tai viikonloppuloma.
  3. Muista olla itsellesi myös kiltti: stressaavina aikoina on ihan ok olla tekemättä iltaisin yhtään mitään.
  4. Tee ihan mitä huvittaa, juuri sellaisia asioita, joista nautit!
  5. Valitse ympärillesi sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viihdyt ja joiden seurasta nautit. Paremmassa arjessa ei ole tilaa ihmisille, jotka saavat sinut voimaan huonosti.        
  6. Parempi arki on siis oikeastaan yksinkertaisesti sitä, että tekee juuri sellaisia asioita, joista itse nauttii.

Tietenkään kaikkeen ei elämässään voi vaikuttaa. Elämään kuuluu sellaisia tapahtumia, oikkuja ja onnettomuuksia, joille ei voi yksinkertaisesti mitään. Kuitenkin paljoon ja moneen voi – esimerkiksi omaan asenteeseensa ja suhtautumiseensa. Arkielämä on elämän arvokkainta aikaa, ja miksipä siitä ei voisi olla nauttimatta täysin rinnoin? Siksi rohkaisenkin ennen kaikkea itseäni ja kaikkia teitä muitakin elämään juuri sellaista parasta arkea, joka omien resurssien puitteissa on mahdollista!

Terveydellä, Saara

Tarina siitä, miksi päätin pitää välivuoden

Minä suoritan elämää. Siihen ajatukseen havahduin eräänä heinäkuisena aamuna. Tässä tilanteessa olin ollut jo useasti aiemminkin, ja jälleen se iski tajuntaani ensimmäisenä, kun kesäaamuun silmäni avasin.

Ajatus on varmasti monelle tuttu, arkipäiväinen ja toistuva. Kukapa ei kokisi joskus suorittavansa elämää? Kukapa voisi oikeasti elää elämäänsä sataprosenttisen täysillä, nauttien jokaisesta hetkestä? En minä ainakaan. Tuota ajatusta ei varmasti tarvitse säikähtää, mutta minut se pysäytti niille sijoilleni. Tuo ajatus on aina ollut elämäni myrkyllisin.

Havahduin siihen, että vaikka elämäni olikin ollut ihania juttuja täynnä, olin suorittanut niitä. En ollut voinut koko keväänä kovinkaan hyvin – olin jatkuvasti ahdistunut, stressaantunut, kiukkuinen ja itkuinenkin. En ollut moneen kuukauteen pystynyt pysähtymään ja nauttimaan. Olin kandikevään ja työrupeaman uuvuttama, kaikkeni itsestäni antanut ja ihan hukassa. Nämä kaikki sanat voivat kuulostaa melko kärjistetyiltä, mutta koen, että se on tarpeen, jotta saan asiani sanottua.

VÄLIVUOSI

Kesäkuisten kandijuhlien jälkeen väsytti. Ja mietitytti. Kannattiko tämä? Olin pitänyt itselleni tavoitteeksi asettamastani opiskelutahdista kiinni kynsin ja hampain, enkä ollut tavoitteeltani suostunut näkemään todellisuutta – sitä, että minua väsytti. Olin saanut upeita työtilaisuuksia ja tarttunut ilomielin niistä jokaiseen koko opintojeni ajan. Olinko ehtinyt nauttimaan työtarjouksista, tai keräämään niistä kaikki hyödylliset opit mukaani? Työkokemuksia en todellakaan kadu, mutta ehkä sitä, että en jo aiemmin havahtunut siihen, etten selvästikään jaksanut kantaa kaikkea harteillani.

No, kannattiko se? Kyllä, koska viime kevät opetti ennen kaikkea kohtaamaan rajani jälleen kerran. Kun katsoin taakseni, häämöttivät edelliset rajaviivat melko kaukana takana. Silloin päätin, että joidenkin asioiden on nyt muututtava. Piirsin elämääni kirkkaalla värillä uudet rajaviivat, joita lupasin totella siihen saakka, kunnes taas ne uudelleen piirrettäisiin.

Päätin pitää välivuoden opinnoistani. Se tuntui aluksi oikeasti todella vaikealta, koska olin aina iloinnut siitä, kuinka olin saanut opiskelumahdollisuuden suoraan lukion jälkeen. Kolme yliopistovuotta tunsin rehellisesti olevani omalla alalla ja opintojen olevan kiinnostavia, mutta yhtäkkiä minua ei kiinnostanut tippaakaan. En jaksanut, enkä halunnut opiskella. Harmitti, sillä olin aina vannonut itselleni suorittavani opintoni tavoiteajassa – enkä varsinkaan jättäväni niitä roikkumaan töiden tai muidenkaan syiden takia. Olin kuitenkin saapunut tilanteeseen, jossa jouduin pyörtämään sanani ja kohtaamaan todellisuuden. Päätin, että en halua tuhlata kallisarvoista opiskeluaikaani siihen, että en olisi motivoitunut opiskellessani. Mieluummin valitsin tauon, jonka aikana keräisin motivaatiota ja innostusta aloittaa taas uudelleen.

Päätöksen jälkeen, ja suurimpien harmituksen pilvien väistyttyä taivaalta, aloin oikeastaan nauttimaan tilanteesta. Päätin, että välivuosi olisi minulle tilaisuus kokeilla jotain uutta ja vastaanottaa uusia taitoja ja asioita elämääni. Ja tähän asti se on sitä ollutkin! Nyt kun olen saanut katsella elämääni ja opintojani uudesta näkökulmasta, on opiskelumotivaatio palannut kohisten takaisin. Olen jopa huijannut ja opiskellut ihan vähän – ja se on ollut ihanaa! Ehkä välillä asioita on välttämätöntä tarkastella eri näkökulmasta, jotta niitä oppii taas arvostamaan.

Ja ei hätää – tunnen yhä olevani omalla alallani, jopa enemmän kuin viime keväänä.

AJATUKSIA UUPUMUKSESTA

Tätä postausta oli vaikea kirjoittaa. Tuntuu vaikealta kertoa omasta uupumuksesta, sillä olen aina pitänyt omia uupumuksen tunteita melko vähäpätöisinä. Olen ajatellut, että enhän minä voi olla uupunut, koska jollain toisella on varmasti todella paljon vaikeampaa kuin minulla. Tai että, minähän olen oikeasti onnellinen elämässäni – minulla on rakkautta ja kaikkea mitä tarvitsen, ja silti muka kehtaan olla uupunut! Hyi! En vieläkään ole kovin valmis myöntämään, että kyllä, minuakin voi väsyttää. Sen myöntäminen edes osittain tuntuu kuitenkin älyttömän hyvältä ja helpottavalta. Olkaa ihmiset ihmisiä myös itsellenne ❤

Haluan tällä kirjoituksellani sanoa myös sen, että ulkonäkö pettää usein – ellei ihan aina. Monet, minä mukaan lukien, ovat ulospäin sellaisia tyyppejä, jotka hymyilevät aina, tekevät jos pyydetään, auttavat mielellään eivätkä kieltäydy koskaan. Ja nämä ihmiset sitä oikeasti sydämeltään sellaisia ovatkin, mutta eivät vain ihan aina jaksa. Tämä blogikirjoitus ei myöskään tarkoita, että olisin jotenkin parempi versio itsestäni tätä kirjoittaessani. Päinvastoin, olen vasta matkalla sitä kohti – enkä vielä edes puolimatkassa.

Terveydellä,

Rajansa rikkonut ja uudelleen piirtänyt Saara

Elämän risteyskohdassa

Viimeiset kolme viikkoa ovat elämässäni kuluneet melko pohdiskelevissa tunnelmissa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut tilanteeseen, jossa eteeni on tullut tiukka valinnan paikka: valitako uusi ja tuntematon vai pitäytyä vanhassa ja tutussa? Tilanteeseen, jossa elämässäni on edessä muutos, mikäli haluan valita sen. Valinnan paikasta on tullut erityisen haastava, sillä tarkoituksenani on ollut valita kahdesta hyvästä vaihtoehdosta se parempi – ja samalla yrittää nähdä tulevaisuuteen, kumpi valinta minusta tekisi mahdollisesti onnellisemman.

Tilanteen pohdiskelu ja pyörittely on johtanut siihen, että olen kolmen viimeisen viikon ajan ollut melko stressaantunut ja ärtynyt – ajattelutyö on vienyt suunnattomasti voimiani. Siksi päätinkin kirjoittaa ajatussolmujani auki ja pohdiskella muutoksen ja valintojen herättämiä ajatuksia.

Eniten pintaan ovat nousseet pelon ja jännityksen tunteet, joita muutoksen mahdollisuus aiheuttaa. Miksi muutos pelottaa? Kaikista pelottavin ajatus minulle on se, että valitsen väärin. Mitä jos valitsenkin kahdesta vaihtoehdosta sen huonomman, eikä paluuta entiseen enää ole? Mitä jos kadun valintaa myöhemmin? Koska elämänmuutoksen takana on itselläni aina toive onnellisuudesta ja haaveideni toteutumisesta, tuntuu pelissä olevan välillä liiankin suuret panokset. Valinnan tekeminen tuntuu pelottavalta ja riskialttiilta, eikä sitä haluaisi tehdä laisinkaan.

Mutta – mitä jos lopulta kadun eniten sitä, etten hypännyt muutoksen kelkkaan laisinkaan? Että pelkäsin muutosta liikaa sanoakseni sille kyllä? Tärkeitä kysymyksiä nämäkin, ja niihin olen näiden viikkojen aikana luultavasti löytänytkin ratkaisun. Muutokset ja valinnat kuuluvat elämään, eikä elämä muuta välillä olekaan, kuin alati tapahtuvaa muutosta. Siksi olen aina ollut valmis sanomaan muutoksille ja valinnan paikoille kyllä – sillä ne useimmiten vievät eteenpäin ja kohti uusia, hienoja asioita.

Olen vähän sellainen tyyppi, että luotan elämäni suurissa päätöksissä intuitioon, en niinkään järkeen. Ehkä näiden viikkojen aikana olen ahdistunut siitä, että olen liiaksi yrittänyt kuunnella järkeäni. Kun olen ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut tiukan valinnan eteen, olenkin ahdistunut ja hämmentynyt. Tiedän, että loppujen lopuksi tämäkin valinnan mahdollisuus tarjoaa minulle omat oppinsa, ja tulevaisuudessa eteeni tulevat valinnat ja muutoksen voivat olla helpompia käsitellä. Ja mitä siihen intuitioon tulee – jatkossa yritän luottaa siihen, mitä se yrittää minulle kertoa ja opetella ottamaan rennommin!

Miten tämän ajatuksenjuoksun tiivistäisinkään? Muutokset ja elämän risteyspaikat eivät aina ole pahoja juttuja, vaikka ne vähän ahdistavatkin. Tällöin on annettava tilaa omalle intuitiolle ja pohdiskelulle siitä, mitä elämässään seuraavaksi haluaakaan tehdä. Antaa aikaa myös ajatuksille omista unelmista, sekä siitä, mikä tie vie kohti niitä parhaiten. Usein myös ahdistus, stressi tai tyytymättömyys omaan elämäntilanteeseen ovat avaimia muutokseen – eikä niitä sen takia pidä väheksyä. Muutos kannattaa usein, mutta joskus on syytä myös pitäytyä tutussa ja turvallisessa – mutta se jokaisen täytyy päättää ihan itse.

Oletteko itse joutuneet painimaan muutoksen ja valintojen edessä? Miten olette tilanteet ratkaisseet?

Terveydellä, Saara

Koululiikunnan vihaajasta himoliikkujaksi

Tämä on tarina siitä, miten minusta – koululiikuntatuntien armottomasta vihaajasta – syntyi vuosien saatossa liikunnan rakastaja, jopa himoliikkuja. Tarina siitä, miten löysin liikunnan ilon useiden, lannistavien vuosien ja kipeiden kokemusten jälkeen.

Ala- ja yläasteella minä vihasin koululiikuntaa. Ihan oikeasti vihasin. Tykkäsin pelailla isäni kanssa jalkapalloa omalla pihalla, suunnistaa sekä harrastaa monenlaista tanssia, mutta koululiikuntaa minä vihasin. En oikeastaan muista, oliko asia aina ollut niin, vai milloin se sai alkunsa – muistan kuitenkin, että alakouluiässä jännitin usein liikuntatunteja niin paljon, että pääni tai vatsani olivat useita päiviä niin kipeitä, etten voinut lähteä kouluun laisinkaan. Kaikista pahimpia painajaisia minulle olivat etenkin koulu-uinti sekä telinevoimistelutunnit, mutta myös lähes kaikki pallolajit saivat minut paniikkiin.

Mistä kammoni oikein johtui? En koskaan kokenut liikuntatunneilla suoraa syrjimistä tai kiusaamista, joten negatiiviset kokemukseni eivät johtuneet siitä. Myöskään liikunnanopettajani eivät olleet kamalia tai epäreiluja tyyppejä, vaan itse asiassa ihan mukavia ja kannustavia naisia. Luulen, että vihasin koululiikuntaa sen kilpailuhenkisyyden vuoksi. Inhoan kilpailemista, enkä ole luonteeltani lainkaan kilpailuhenkinen, tänäkään päivänä. Mutta kilpailua liikuntatunnit itse asiassa olivat – kilpailua siitä, kuka tekee eniten maaleja tai pisteitä, kuka valitsee kenetkin joukkueeseensa nimenhuudossa, kuka tekee parhaan suorituksen tai kuka nopeimman juoksuajan. Ehkä vihasin liikuntatunneilla kilpailemista siksikin, koska en ollut missään lajissa tai suorituksessa se kaikista paras: pallojen kanssa olin huono ja kuntotesteissä keskivertainen. En tietenkään ollut koskaan kärkipäässä nimenhuudossakaan. Ainoastaan tanssimista rakastin, ja tanssitunneilla olinkin mielestäni hyvä.

Hyvin harva varmasti tietää, että vihasin koululiikuntaa niin paljon. Piilotin paljon negatiivisia tunteita positiivisuuden taakse, sillä tiesin, että liikunnasta saa hyvän numeron, jos jaksaa edes yrittää. Yläasteella petrasin paljonkin, ja yritin opetella positiivisen asenteen kautta myös löytämään sellaisia lajeja, joista koululiikunnassa pitäisin. Yläasteella liikunnasta sain numeroksi aina kahdeksikon. Se harmitti minua silloin paljonkin, ja ajattelin, että numero kuvastaa minua liikkujana: ihan hyvä, mutta ei loistavakaan. Minun mielestäni numero oli epäreilu, sillä ajattelin tuolloin, että olin yrittänyt tunneilla enemmän kuin kasin arvoisesti. Koin, että huonot fyysiset suoritukseni ja taitoni vaikuttivat numeroon, vaikka niiden ei olisi pitänyt. Oliko se sitten niin, sitä en tiedä, mutta nykyään koen liikunnan numeroni olleen todella hyvä siihen nähden, että enhän minä oikeasti pitänyt liikunnasta lainkaan.

Ysiluokan loppupuolella ja lukion alkaessa minä heräsin. Halusin aloittaa liikunnan harrastamisen oma-aloitteisesti. Tiesin, että negatiivinen suhtautuminen liikuntaan tai huonot koululiikuntakokemukset saattaisivat pidemmän päälle johtaa siihen, että en koskaan löytäisi liikunnan iloa. Että jäisin sohvalle koko elämäkseni. Se ei käynyt päinsä, ja ensimmäiseksi lähdin lenkille. Säännöllisen lenkkeilyn jälkeen aloin jumpata kotona: katsoin videoita YouTubesta ja keksin erilaisia kotitreenejä itse. Lopulta uskaltauduin myös kuntosalille silloisen poikaystäväni opastuksella. Kuntosalille uskaltautuminen oli minulle oikeasti kova paikka ja pelotti hirveästi! Muistan miettineeni monta kuukautta, uskallanko minä, epäurheilullinen koululiikunnan vihaaja, astua jalallanikaan kuntosalin puolelle. Se tuntuu näin jälkikäteen ihan naurettavalta.

 Oma-aloitteisen liikunnan tuomien hyvien kokemusten kautta löysin liikunnan iloa myös lukion koululiikuntatunneilta, eivätkä tunnit enää olleet viikon kamalimpia juttuja. Lukiossa liikuntaryhmämme oli todella mukava ja kannustava, ja saimme vaikuttaa liikuntatuntien sisältöön aika paljonkin. Ilmoittauduin muistaakseni jopa ylimääräisille liikunnan kursseille, sillä liikuntakärpänen oli puraissut minua ihan kunnolla. Näiltä kursseilta onkin jäänyt yhdet parhaista lukiomuistoista!

Ja siinä se sitten oli. Pikkuhiljaa opin rakastamaan liikuntaa. Lisäsin liikuntaa hiljalleen osaksi arkeani, kunnes tajusin harrastavani sitä jossain muodossa ihan joka päivä. Nykyään liikunta on minulle henkireikä, lääke, rakas harrastus, päivien piristäjä ja ennen kaikkea hyvän olon tuoja. Kun pää on jumissa ihmissuhdesotkuista, suruista, työ- tai opiskelukuormasta tai ihan mistä arkisesta tahansa, löydän itseni juoksemasta ajatuksiani selviksi. Kun suututtaa, käyn karistamassa ajatukset hartioilta kunnon kuntosalitreenillä.

Tämä tarinani ei ole lainkaan ainutlaatuinen – todella moni on vihannut lapsuudessaan ja nuoruudessaan koululiikuntaa, ja joutunut kokemaan liikuntatunneilla vielä pahempia kokemuksia kuin minä. Monia on kiusattu, syrjitty ja monet on valittu aina viimeisenä joukkueeseen nimenhuudossa. Liikunnanopettajat ovat olleet epäreiluja tai jopa toimineet lainvastaisesti monella eri tapaa. Vaikka kokemukseni eivät ole traumaattisia, ovat ne silti tärkeitä. Tästä aiheesta on ollut ihanaa ja puhdistavaa kirjoittaa.

Tarinassani on kuitenkin opetus. Olen ikävistä kokemuksistani huolimatta löytänyt pitkän ajan kuluessa liikunnan ilon. Se on vaatinut paljon työtä, itkua ja uskaltamista, mutta ilo liikkumiseen on löytynyt. En edelleenkään koe olevani hyvä liikunnassa, enkä pärjää esimerkiksi pallolajeissa ollenkaan. Nykyäänkin negatiiviset tunteet nousevat pintaan joukkue- ja pallolajeissa – usein saattaa jopa itkettää. Olen kuitenkin löytänyt ne lajit, joissa olen tosi hyvä, ja joista ennen kaikkea nautin.

Minun lajeikseni muodostuivat kuntosali, juoksu, tanssiminen, toiminnalliset treenit sekä ryhmäliikuntatunnit. Kaikki näistä ovat yksilölajeja, mutta ei minun tarvitsekaan oppia rakastamaan kaikkea liikuntaa. Se, että olen oppinut jo tämän verran, on aivan ihanaa!

Terveydellä,

Saara

Unelmointi on terveellistä

Minulla on unelmia. Paljonkin. Jotkut niistä ovat suuruudenhulluja, toiset taas realistisempia. Minä unelmoin omannäköisestäni urasta, koko kesän kestävästä reilimatkasta sekä siitä, että osaisin joku päivä tanssia maailman parhaiten ja vetää kymmenen leukaa. Unelmoin pitkästä ja onnellisesta elämästä ja siitä, että voisin tehdä mahdollisimman paljon ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Minä unelmoin Oulun Isokadun vaaleanpunaisesta kattohuoneistosta ja asioista, joita en uskalla tähän edes kirjoittaa. Minä unelmoin, koska se on terveellistä ja rohkeaa!

Aina minä en ole osannut unelmoida. Aiemmin luotin siihen, että elämä kantaa ja tuo eteen vain niitä asioita, joita eteen kuuluukin tulla. Hiljattain olen kuitenkin tajunnut unelmien etsimisen ja niiden tiedostamisen valtavan voiman. Kuinka suuri merkitys unelmilla onkaan oman elämän suunnalle! Enää en halua vain ajelehtia, vaan antaa myös itseni ohjata laivaa. Unelmointi on tärkeää. Unelmointi on rohkeaa! Unelmat ovat asioita, jotka täytyy rohkeasti uskaltaa tunnustaa itselleen. Tunnustaa, että tässä on edessäni nyt asia, jota oikeasti elämältäni haluan.

Unelmat tosin eivät aina tule itsestään. Välillä niitä täytyy etsiä.

Unelmien etsimisen voi aloittaa vaikkapa kokoamalla unelmakartan. Itse olen pyrkinyt tekemään unelmakartan noin puolen vuoden välein. Unelmakartta tehdään selailemalla lehtiä intuitiivisesti ja leikkaamalla kaikki oman huomion kiinnittävät ja omia tavoitteita kuvaavat kuvat niistä irti. Lopulta kuvat sommitellaan ja liimataan isolle paperille. Kartta laitetaan näkyvälle paikalle (itse säilytän sitä vaatekaappini ovessa), josta sen näkee joka päivä.

Miten leikattu ja liimattu paperi voi muka saada unelmat löytymään ja toteutumaan? En tiedä, mutta puolen vuoden jälkeen olen aina huomannut muutaman paperilla olleen unelman toteutuneen. Kun omat tavoitteet ja villeimmät unelmat näkee konkreettisesti paperilla joka päivä, alkaa niitä tavoittelemaan ihan huomaamattaan. Unelmakartta on saanut minut takaisin rakkaan tanssiharrastukseni pariin, opiskelemaan haluamaani alaa, tiedostamaan unelmiani ja tavoitteitani sekä esimerkiksi elämään ympäristöystävällisemmin.

Muina unelmoinnin apuvälineinä olen käyttänyt kovin arkisia aseita: muistivihkoa ja kynää. Olen kirjannut ylös tavoitteen tai unelman ja sen alle niin monta tavoitteen toteuttamiskeinoa, kun vain olen keksinyt. Keksityt keinot voivat olla kuinka typeriä tai villejä tahansa, sillä niiden joukossa on aina muutama hyvä ehdotus. Unelmia ja keinoja niiden saavuttamiseksi voi kirjoittaa ylös vaikka satoja, milloin ja missä tahansa.

Ihminen uskaltaa unelmoida silloin, kun kaikki on elämässä mallillaan ja ihmisen perustarpeet ovat tyydytetty. Aina ei tarvitse jaksaa unelmoida, sillä välillä elämässä täytyy vain selviytyä. Toki unelmat voivat olla tärkeitä toivon kipinöitä myös elämän vaikeissa tilanteissa. Itse koen, että unelmointi on myös terveellistä, etenkin mielelle.

Omien unelmien etsimisellä ja niiden tiedostamisella on valtava voima. Uskalla siis rohkeasti!

Unelmoiden ja terveydellä,

Saara