Minä suoritan elämää. Siihen ajatukseen havahduin eräänä heinäkuisena aamuna. Tässä tilanteessa olin ollut jo useasti aiemminkin, ja jälleen se iski tajuntaani ensimmäisenä, kun kesäaamuun silmäni avasin.
Ajatus on varmasti monelle tuttu, arkipäiväinen ja toistuva. Kukapa ei kokisi joskus suorittavansa elämää? Kukapa voisi oikeasti elää elämäänsä sataprosenttisen täysillä, nauttien jokaisesta hetkestä? En minä ainakaan. Tuota ajatusta ei varmasti tarvitse säikähtää, mutta minut se pysäytti niille sijoilleni. Tuo ajatus on aina ollut elämäni myrkyllisin.
Havahduin siihen, että vaikka elämäni olikin ollut ihania juttuja täynnä, olin suorittanut niitä. En ollut voinut koko keväänä kovinkaan hyvin – olin jatkuvasti ahdistunut, stressaantunut, kiukkuinen ja itkuinenkin. En ollut moneen kuukauteen pystynyt pysähtymään ja nauttimaan. Olin kandikevään ja työrupeaman uuvuttama, kaikkeni itsestäni antanut ja ihan hukassa. Nämä kaikki sanat voivat kuulostaa melko kärjistetyiltä, mutta koen, että se on tarpeen, jotta saan asiani sanottua.
VÄLIVUOSI
Kesäkuisten kandijuhlien jälkeen väsytti. Ja mietitytti. Kannattiko tämä? Olin pitänyt itselleni tavoitteeksi asettamastani opiskelutahdista kiinni kynsin ja hampain, enkä ollut tavoitteeltani suostunut näkemään todellisuutta – sitä, että minua väsytti. Olin saanut upeita työtilaisuuksia ja tarttunut ilomielin niistä jokaiseen koko opintojeni ajan. Olinko ehtinyt nauttimaan työtarjouksista, tai keräämään niistä kaikki hyödylliset opit mukaani? Työkokemuksia en todellakaan kadu, mutta ehkä sitä, että en jo aiemmin havahtunut siihen, etten selvästikään jaksanut kantaa kaikkea harteillani.
No, kannattiko se? Kyllä, koska viime kevät opetti ennen kaikkea kohtaamaan rajani jälleen kerran. Kun katsoin taakseni, häämöttivät edelliset rajaviivat melko kaukana takana. Silloin päätin, että joidenkin asioiden on nyt muututtava. Piirsin elämääni kirkkaalla värillä uudet rajaviivat, joita lupasin totella siihen saakka, kunnes taas ne uudelleen piirrettäisiin.
Päätin pitää välivuoden opinnoistani. Se tuntui aluksi oikeasti todella vaikealta, koska olin aina iloinnut siitä, kuinka olin saanut opiskelumahdollisuuden suoraan lukion jälkeen. Kolme yliopistovuotta tunsin rehellisesti olevani omalla alalla ja opintojen olevan kiinnostavia, mutta yhtäkkiä minua ei kiinnostanut tippaakaan. En jaksanut, enkä halunnut opiskella. Harmitti, sillä olin aina vannonut itselleni suorittavani opintoni tavoiteajassa – enkä varsinkaan jättäväni niitä roikkumaan töiden tai muidenkaan syiden takia. Olin kuitenkin saapunut tilanteeseen, jossa jouduin pyörtämään sanani ja kohtaamaan todellisuuden. Päätin, että en halua tuhlata kallisarvoista opiskeluaikaani siihen, että en olisi motivoitunut opiskellessani. Mieluummin valitsin tauon, jonka aikana keräisin motivaatiota ja innostusta aloittaa taas uudelleen.
Päätöksen jälkeen, ja suurimpien harmituksen pilvien väistyttyä taivaalta, aloin oikeastaan nauttimaan tilanteesta. Päätin, että välivuosi olisi minulle tilaisuus kokeilla jotain uutta ja vastaanottaa uusia taitoja ja asioita elämääni. Ja tähän asti se on sitä ollutkin! Nyt kun olen saanut katsella elämääni ja opintojani uudesta näkökulmasta, on opiskelumotivaatio palannut kohisten takaisin. Olen jopa huijannut ja opiskellut ihan vähän – ja se on ollut ihanaa! Ehkä välillä asioita on välttämätöntä tarkastella eri näkökulmasta, jotta niitä oppii taas arvostamaan.
Ja ei hätää – tunnen yhä olevani omalla alallani, jopa enemmän kuin viime keväänä.
AJATUKSIA UUPUMUKSESTA
Tätä postausta oli vaikea kirjoittaa. Tuntuu vaikealta kertoa omasta uupumuksesta, sillä olen aina pitänyt omia uupumuksen tunteita melko vähäpätöisinä. Olen ajatellut, että enhän minä voi olla uupunut, koska jollain toisella on varmasti todella paljon vaikeampaa kuin minulla. Tai että, minähän olen oikeasti onnellinen elämässäni – minulla on rakkautta ja kaikkea mitä tarvitsen, ja silti muka kehtaan olla uupunut! Hyi! En vieläkään ole kovin valmis myöntämään, että kyllä, minuakin voi väsyttää. Sen myöntäminen edes osittain tuntuu kuitenkin älyttömän hyvältä ja helpottavalta. Olkaa ihmiset ihmisiä myös itsellenne ❤
Haluan tällä kirjoituksellani sanoa myös sen, että ulkonäkö pettää usein – ellei ihan aina. Monet, minä mukaan lukien, ovat ulospäin sellaisia tyyppejä, jotka hymyilevät aina, tekevät jos pyydetään, auttavat mielellään eivätkä kieltäydy koskaan. Ja nämä ihmiset sitä oikeasti sydämeltään sellaisia ovatkin, mutta eivät vain ihan aina jaksa. Tämä blogikirjoitus ei myöskään tarkoita, että olisin jotenkin parempi versio itsestäni tätä kirjoittaessani. Päinvastoin, olen vasta matkalla sitä kohti – enkä vielä edes puolimatkassa.
Terveydellä,
Rajansa rikkonut ja uudelleen piirtänyt Saara
